Mun suurin toive jo kauan aikaa on ollut se, että rakastaisit minua samalla tavalla kuin minä sinua. Loputtomasti, palavasti, epätoivoisesti, intohimoisesti. Sanoisit sen mulle jonain niistä huuruisista darra-aamuista kun herättäisiin taas samasta sängystä. Et välttämättä katsois minua silmiin tai sanois sitä ääneen. Hiljaa peittoa vasten mumisten kertoisit mulle sen, minkä oon halunnut viimeiset vuodet sun huulilta kuulla.
Me ei olla vietetty kovin montaa yötä yhdessä, mutta mulle jokainen niistä öistä on ollut ikimuistoinen. Salaa mielessäni käyn läpi noita öitä, kun ollaan talven pakkasilla pilkun jälkeen odotettu kyytiä kotiin tai pusuteltu taksitolpalla kuin jotkut vitun kyyhkyläiset; kun perille päästyä oot koskettanut mua sun ihanalla, hellällä mutta varmalla kosketuksella; kun herään aamulla sun syleilystä ja loikoillaan sängyssä monta tuntia jutellen kaikesta maan ja taivaan välillä. En ikinä mietteissäni päädy tuota pitemmälle. Siihen, kun verkkaisesti puen ylleni, avaan ulko-oven ja hymyillen sanon sulle vielä heipat. Todellisuudessa oon ihan riekaleina.
Juttelen sun kanssa päivittäin. Mun on pakko. En voi sietää ajatusta siitä, ettet olis niin iso osa mun elämää mitä olet aina ollut. Olen riippuvainen sinusta. Elättelen typerissä aivoissani ajatusta siitä, miltä tuntuis, jos haluaisit musta enemmän, vaikka tiedän, että niin ei tule ikinä olemaan. Joinain päivinä, kun juttelet minulle normaalia kiltimmin ja innokkaammin, mun sisällä syttyy pieni kipinä, joka lämmittää mua hetken, kunnes sen sammuttua palaan takaisin raakaan, kylmään todellisuuteen.
Olen koittanut unohtaa. Olen koittanut päästä yli. Mulla on ollut muutamia merkityksettömiä yhden yön juttuja, mutta aina olen palannut sun luo. Olen ollut kahden vuoden parisuhteessa, jotta unohtaisin sinut. Mikään ei toimi. Kukaan ei ole koskaan vetänyt vertoja sulle. Olet mulle täydellinen. Tekisin mitä vaan, että saisin sut viimein kokonaan omakseni.
Mutta niin ei tule ikinä olemaan. Ja vaikka tiedän sen, en osaa enkä halua päästää irti. En kykene siihen.
